Aamulla todellisuus iski päin kasvoja.
Edellisellä viikolla metsäaseman intiimin tunnelman levittämä tuberkuloosi kalvasi keuhkoissa, eikä hirsien hengityskään enää lämmittänyt mieltä, kun kurkku muistutti lähinnä raastinrautaa. Aamupalan nieleminen tuotti sen vuoksi vaikeuksia. Suolakurkkujen ja puuron voimin jaksoimme kuitenkin lounaaseen saakka.
Hyytiälässä ruokailut ovat aina päivän kohokohtia. Laskemme niihin minuutteja, joskus jopa sekunteja. Elämän rutiininomainen säännöllisyys tyydyttää mieliämme, ja laitosrytmiin tottuu hämmästyttävän nopeasti joka kerta. Päivästä toiseen odotamme innolla, minkälaisia herkkuja keittiön tädit nenämme eteen ensi kerralla kantavat. Onko kyseessä jokin aivan uusi ilmestys, vai saimmeko samaa ruokaa eilenkin? Vai kohtaammeko kenties jonkin mielikuvituksellisen metamorfoosin maanantain ja torstain ruoista? Kuka tietää.
Lähestyessämme ruokasalia lounasajan alkaessa, tarkkailin heti haukan katseellani mitä kurssikaverit mättivät suuhunsa pöydissä. Pinaattilettuja! Tuo kasvisruokien kuningas, Kippari Kallen voimien salaisuus. Not. Hieman pettynein mielin lähestyin linjastoa, kuivat teollisuuslätyt ja möykkyinen valkokastike mielessäni.
Mutta mitä vielä! "Soijanakkikastiketta!" huudahti Jussi edempää jonosta. En meinannut pysyä housuissani. Maanantaini oli pelastettu!
Soijanakki, tuo raavaiden lihansyöjien usein pilkkaama, täysin aliarvostettu gourmetherkku. Paloiksi pilkottuna, upotettuna maukkaaseen ruskeaan (lihaliemi?) kastikkeeseen babyporkkanoiden ja vihreiden papujen kera. Kylkeen runsas valikoima salaatteja ja mehevät kermaperunat. Mitä muuta pieni kenttäkurssilainen enää voi toivoa?
Tässä, olkaa hyvät. Ruoka oli niin hyvää, etten malttanut olla maistamatta sitä ennen kuvan ottoa. Mutta ehkäpä kuva välittää teille rakkauteni Hyytiälän ruokia kohtaan. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti